Wifi on ollut ihan surkea, joten postauksia ei ole pystynyt siirtämään luonnoksista esille. Mutta siis erinäisten sattumusten jälkeen kirjoitan nyt Port Bartonista, jossa seikkailen yksin. Palasimme aika vauhdilla Coronilta takaisin El Nidoon, josta Ida suuntasi Manilaan ja minä yhden yön jälkeen tänne. Nido näytti paremman puolensa toisella vierailulla, kun kävin katsomassa aamuvarhaisella Nacpan beachin. Biitsille oli kaunis 45 minuutin tricyclematka keskustasta ja itse ranta oli yksi iso postikorttimaisema.
Myöhemmin samana päivänä kävelin pois keskustasta tietä pitkin vuorelle. Jäin hetkeksi istumaan kivelle katsomaan kun aurinko painui alas ja kun olin lähdössä, eräs pariskunta pysähtyi auton kanssa kohdalleni ja tarjoutui kuskaamaan minut takaisin keskustaan. Nainen näytti ehkä 20 vuotta nuoremmalta kuin mies. En osaa sanoa mikä heidän kuvionsa oli, mutta päätimme jatkaa iltaa yhdessä. Vuokrasimme skootterin ja ajoimme kaikki kolme sillä taas Nacpanille ja söimme illallisen. Ohjelmassa olisi ollut vielä full moon partyt, mutta päätin mennä ajoissa nukkumaan aikaisen herätyksen takia.
Bartoniin päästyäni suuntasin suoraan hostellille, jossa tutustuin suomalaiseen naiseen, joka oli asettunut asumaan hostelliin pidemmäksi aikaa. Tarjolla olisi ollut iltapäiväjoogaa isolla terassilla, mutta kaipasin meininkiä, joten lähdin sattumalta tapaamani viime kerrasta tutun paikallisen mukaan viettämään iltaa keskustaan. Paikalliset ovat todella hauskoja ja nauravat aivan kaikelle! Keskustelimme maan presidentistä, joka on tapattanut huumeista kiinnijääneitä. He olivat sitä mieltä, että huumeidenkäyttö on vähentynyt ja osa heistäkin oli lopettanut käytön kiinnijäämisen pelossa. Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että presidentin toiminta on todella karua.
Tänään yksi hostellin huonekavereista kysyi, voisinko kuvitella asuvani täällä, tai ylipäätään kaakkois-Aasiassa. Luulen, että joskus olisin vastannut etten todellakaan voisi asua, enää en ole niin varma mielipiteestäni.
