Yksilöllisyys vs. Yhteisöllisyys

Tällä puolella maailmaa oleskellessa olen viimeistään todennut, kuinka yksilökeskeinen ajattelutapa Suomessa on. Ja tietysti sen ymmärtää, valtio huolehtii parhaansa mukaan kaikista ja koittaa toimia mahdollisimman kestävänä tukiverkkona jokaiselle, joten läheisten tuen tarve vähenee. Enää ei välttämättä tarvitse jäädä kotiin hoitamaan ikääntyviä vanhempiaan, vaan voi turvautua valtion tarjoamiin apukeinoihin ja lapselle on tarjolla päivähoitoa, joten äidit ja isät voivat jatkaa itsensä toteuttamista töissään.

 

Ehkä tällaisen valtion tukiverkon puuttuessa ihminen toimii tiiviimmin yhdessä perheen ja muiden läheisten kanssa ja huolehtii toinen toisestaan herkemmin. Heikompaa autetaan, koska silloin koko ryhmä on yhdessä vahvempi. Kiitollisuudenvelassa ollaan ja niitä maksellaan vastapalveluksina parhaansa mukaan. Paitsi mitä jos ei maksa?

Väkivaltaisuuksia emme ole onneksi todistaneet, mutta niitäkin kuulemma tässä ultimaattiseen tavoittelemattomuuteen pyrkivässä buddhalaiskulttuurissa esiintyy.

 

Mielestäni molemmissa kulttuureissa on hyvät ja huonot puolensa. Tasa-arvoisuus on helpompi saavuttaa, kun mahdollisimman monella ihmisellä on yhtäläiset oikeudet saada avustusta. Toisaalta taas yksilökeskeinen ajattelu saattaa luoda piittaamattomuutta ihmisten välille, vaikkei se tarkoituksenmukaista olisikaan. Omat mahdollisuudet kasvavat ja vastuu muista vähenee. 

 

En osaa sanoa millaista olisi elää kulttuurissa, jossa perhe, suku ja kylä toimisivat ainoana tukiverkkona. Luulen, että yhteenkuuluvuuden tunne olisi ainakin toista luokkaa ja yhteistyö olisi tiiviimpää. Oma elämä riippuisi tietysti enemmän siitä, minkälaisia ihmisiä olisi ympärillä ja minkälaista tukea olisi saatavilla, jos siis olisi niin onnekas, ettei tulisi hylätyksi.

 

Vaikka valtio onkin tasa-arvoinen ja monipuolinen auttaja ja tarjoaa suomalaisille paljon enemmän mahdollisuuksia, kuin esimerkiksi korruptoituneessa Indonesiassa, ei valtion tuki silti korvaa ihmissuhteita. Valtion ja ihmisen välille ei voi muodostua samanlaista tunnesidettä, kuin perheenjäsenten välille.

 

Temples everywhere

Anuradhapura on kaupunki Sri Lankan sisämaassa, jossa on säilynyt muinaisia, 2000 vuotta vanhoja temppelinraunioita. Uusia ja kunnostettuja temppeleitä on myös pilvin pimein. Tässä maan entisessä pääkaupungissa saisi käytettyä monta päivää tutkien temppeleitä ja perehtyen pitkälle kuninkaitten historiaan. Päätimme kuitenkin katsoa pintaraapaisun temppeleistä ylihintaisella turistikierroksella ja ihmetellä paikallisten uskonnollisia sunnuntaimenoja niissä. 

 

Veden siunausta puun juurella, rukousten lausuntaa, lahjusten luovutusta jumalille. 

 

Koululaisryhmän näköisiä porukoita, perheitä, kaikki pukeutuneina valkoiseen. 

 

Kengät pois, hartiat ja polvet peittoon, kosketa pyhää esinettä molemmin käsin ja esitä toive, kädet yhteen kasvojen eteen. 

 

Buddha- tai hindupatsaan kohdalla kädet yhteen, älä käännä selkää jumalille.

 

Patsaat ja temppelit ovat kyllä vaikuttavia ilmestyksiä ja uskonnon edustajat niiden ympärillä vielä oma näkynsä. Yhden rakennuksen keskellä oli myös puu, jota ihmiset täällä väittävät maailman vanhimmaksi. Ei ihan siltä kyllä näyttänyt.

 

Ylempi kuva on Kandysta, suuri buddhapatsas korkealla vuorella. Kandysta löytyy myös temppeli, jossa kerrotaan olevan itse Buddhan hammas.

Välillä ärsyttää

Reissussa oleminen on ihanaa, niinkuin olen tainnut jo mainitakin. Oikeastaan koti-ikävää ei ole yllätyksekseni tullut ollenkaan, olen päinvastoin nähnyt painajaisia Suomeen palaamisesta, heheh. Odottelen, herättäisikö joulun aika positiivisia mielikuvia kotiinpalaamisesta. Vaikka elämä onkin leppoisaa auringon alla ja turkoosin meren äärellä, niin jotkin asiat venyttävät pinnaa aika-ajoin ja niihin on hyvä varautua tulevillakin seikkailuilla.

 

Liikkuvana dollarin kuvana oleminen. 

Maissa, joissa matkustamme, on paikoin suhteellisen köyhää ja länsimaalainen näyttää olevan se henkilö, jolta saa lypsettyä helppoa rahaa. Keinoja ovat esimerkiksi huijaaminen, väittely ja anelu. Joskus ei edes jaksa alkaa tinkaamaan kyydistä, vaikka se ehkä kuuluisi asiaan. Valehtelematta välillä sitä maksaa jopa viisinkertaisia hintoja, koska keskittyy johonkin muuhun kuin ostotilanteen hallitsemiseen. On luksusta asioida liikkeessä, jossa hinnat ovat merkattu etukäteen esille eikä niitä muuteta lennosta naaman mukaan. 

 

 

Turistina oleminen.

Mielestäni on antoisaa opiskella kulttuuria ja eläytyä paikallisten ihmisten elämäntapaan, mutta turistin leimasta ei pääse eroon. Leimaan liittyy myös paljon oletuksia, jotka ehkä ovat pohjimmiltaan ihan hyväntahtoisia, mutta käytännössä toteutettuna aivan kamalia. Esimerkiksi matkamme Kandysta Adam's Peakin juurelle ei ollut järin rentouttava, kun kuskimme huutoluennoi koko matkan ajan Sri Lankan kasvillisuusvyöhykkeistä ja teeviljelmistä, jotka ovat sinänsä ihan mielenkiintoisia, mutta ihan jokaista puun lehteä ei kiinnosta pysähtyä tutkimaan. Hän myös kehotti meitä ottamaan kuvia viljelmillä työskentelevistä naisista, jotka kantoivat pään päällään raskaita kantamuksia. Tilanne oli todella epämukava ja jos jotain olisi siinä tilanteessa halunnut tehdä niin auttaa raskaan työn raatajia.

 

Oma huolimattomuus sapettaa myös vähän väliä, kun huomaa taas kerran olevansa itikan puremilla unohdettuaan laittaa karkoitetta tai huomatessaan poskiensa punoittavan liiaksi auringossaolon jälkeen. Tällä hetkellä kirjoitan Trincomaleesta, jossa olemme nauttimassa biitsielämästä ja odottelemassa lihasten palautumista kaikesta kiipeilystä. Jospa huomenna pystyisi jo kävelemään normaalisti!

Pidurangala, Sigiriya

Vaellushampaalle ei riittänyt eilinen Aataminhuippu, joten Sigiriyassa ollessamme valloitimme Mintun kanssa vielä yhden vuoren. Matka ei kestänyt kauan, mutta oli sitäkin haastavampi, koska pohkeet olivat tulessa johtuen eilisestä työmaasta. Huipulla näköala kuitenkin palkitsi ja jäimmekin ihastelemaan sitä ja makoilemaan aurinkoon joksikin aikaa. Muita ihmisiä ei paljon näkynyt.

 

Reitti oli kivikkoinen ja välillä pääsi ihan kiipeilyn meininkiin, kun kallioihin joutui tukeutumaan käsillä. 

 

 

Unohdimme, että Pidurangalan juurella on temppeli, jonka läpi reitti kulkee, joten emme olleet varustautuneet peittävillä vaatteilla. Onneksi temppelistä sai pöytäliinan näköiset kaavut lainaksi. Buddhan patsaalle ei saa kääntää selkää.

 

 

Meillä on viisi päivää jäljellä Sri Lankalla. Päätimme, että lähdemme vierailemaan vielä Trincomaleessa ennen Colomboa, josta matka jatkuu Filippiineille.

Adam's Peak

Pari päivää sitten lämmittelimme Little Adam's Peakilla vaelluslihaksia, nyt oli vuorossa The Real One. 2240metrin korkeudessa ja 5500 portaan päässä sijaitsi määränpäämme, johon olimme suunnitelleet menevämme katsomaan auringonnousua.

Vuori on sekä buddhalaisten, että hindujen pyhiinvaelluspaikka ja vuoren huipulla olevan jalanjäljen kerrotaan kuuluvan jollekin eri uskontojen jumalista. 

 

Aloitimme kiipeämisen klo 2.30 aamuyöllä pimeydessä. Pysähdyimme välillä juomaan vettä ja saamaan rukousnauhoja munkeilta, jotka päivystivät reitin varrella. Reitti oli muutenkin täynnä buddhan patsaita, ihan pieniä ja valtavan suuria. Alkumatka oli suhteellisen tasaista ja loppua kohden portaat jyrkkenivät paljon. On vaikeaa kuvitella vanhoja naisia ja miehiä flipflopeissaan kiipeämässä rinnettä ylös, niinkuin he tekevät uskonsa puolesta. Parhaassa tapauksessa heillä on kuulemma lapsikin vielä kannettavana.

 

 

 

Olimme offseason aikaan kiipeilemässä, joten saimme olla rauhassa taskulamppuinemme reitillä. Jotkut eivät suositelleet huipulle kiipeämistä, koska sateen todennäköisyys on suuri, mutta säästyimme kastumiselta ja näimme upean auringonnousun.

 

Maailman kaunein junamatka

Lähdimme Ellasta kuuden tunnin junamatkalle Kandyyn. Jotkut ovat kehuneet reittiä jopa maailman kauneimmaksi. 

 

Reitti kulki vuoristomaisemista metsiin ja pieniin kyliin. 

Ohitimme myös yhden luonnonpuiston.

 

Olimme tällä kertaa varanneet junaliput ajoissa ja saimme istumapaikat.

 

 Viihdyimme Kandyssa kaksi yötä. Guesthousemme oli todella erikoinen ja emme löytäneet paikasta oikein muuta tekemistä, paitsi temppeleiden kiertämisen. Emme kuitenkaan periaatteesta halunneet käydä temppeleissä, koska turistit joutuvat maksamaan ylimääräisen sisäänpääsymaksun, mutta paikalliset eivät. Maassa joutuu muutenkin maksamaan monesta asiasta enemmän, koska omistaa länsimaalaisen ulkonäön. Sekö on buddhalaisen ideologian mukaista?

 

Vaellusta ja meditointia

Tänään heräsimme vähän ennen klo 6 aamulla ja lähdimme valloittamaan toista pientä vuorennyppylää, Little Adam's peakia, joka sijaitsee lähellä Ellan keskustaa. Tämän päivän työmaa oli paljon iisimpi, kuin eilinen ja huipulle kesti kiivetä vajaa tunnin. 

 

Reitti oli osaksi tietä ja osaksi portaita. Välillä askelmat menivät vuoren rinnettä ylös niin, että sai tarkkailla ettei astu ohi. Huipulla asusti koiraperhe. Pennut olivat vielä ihan pieniä ja kierivät vuoren rinnettä alas vähän väliä.

 

Vuoren lähellä oli yhdeksän kaaren silta, jota menimme myös ihastelemaan. Sillalla kulkee junarata, jota paikalliset miehet olivat juuri korjaamassa. Ellasta Kandyyn kulkevan junamatkan puhutaan olevan maisemiltaan erittäin kaunis, joten odotan sitä huomiselta paljon. 

 

Pääsimme kätevästi taas rataa pitkin takaisin kotiin, jossa meitä odotti ansaittu aamupala.

 

Levähdimme hetken aamun reippailujen jälkeen ja lähdimme tuktuk kyydillä tsekkaamaan vuorilla sijaitsevia temppeleitä. Olimme aikaisemmin nähneet mielenkiintoisen rakennuksen yhden vuoren huipulla ja pyysimme kuskia viemään meidät sinne. Hän kertoi sen olevan rakenteilla oleva meditaatiopaikka. Ihmiset rakentavat sitä vapaaehtoistyöllä, jotta saisivat hyvää karmaa. 

 

Rakennuksen liepeillä oli myös muutamia munkkeja oransseissa kaavuissaan. Yksi munkeista kysyi, mistä olemme kotoisin ja alkoi juttelemaan niitä näitä kanssamme. Emme aluksi oikein tienneet, miten tilanteessa kuuluu olla tai saako munkeille edes puhua, koska munkit ovat todella korkeassa asemassa täällä. Munkki kuitenkin osoittautui ihan rennoksi tyypiksi ja pyysi meidät teelle. Suostuimme toki kutsuun ja seuraavaksi löysimmekin itsemme opettelemasta meditointia munkin opastuksella.

 

Useasti reissussa ollessaan saa todeta, kuinka etuoikeutettu on saadessaan tutustua eri elämäntyyleihin, tämä oli taas niitä tilanteita!

Ella Rock

Ella on pieni kylä vuoriston keskellä. Ilmasto on paljon viileämpi, kuin saaren eteläosissa ja paikka vaikuttaa jopa hieman länsimaalaiselta. 

 

 

Näkymä meidän huoneen terassilta ei ole hassumpi. Oikealla oleva taaempi vuori on Ella Rock, jonka kipusimme ylös heti seuraavana päivänä tänne saavuttuamme.

Lähdimme aamulla klo 7 parin paikallisen pojan ohjeistuksella kulkemaan junan raiteita pitkin polulle, joka vie ylös. Välillä tuntui kuin olisi ollut jossain vanhassa leffassa, kun vuorilta kaikui intialainen musiikki ja kävelimme aamun sumussa. 

 

Aamusuihkun maisemat kohdillaan tällä herralla.

 

Juna oli juuri ohittanut Ellan aseman, joten raiteilla sai kävellä rauhassa.

Olin lukenut netistä, että reitti on todella epäselvä ja paikalliset tarjoavat rahaa vastaan opastusta. Menimme heti lankaan, kun ensimmäinen maanviljelijä huikkasi, että kannattaa kääntyä tästä. Kohta löysimmekin itsemme seuraamasta "opasta", joka oli kyllä erittäin mukava ja selosti maanviljelijöiden elämästä. Maistoimme kahvipapuja puusta ja tutustuimme teeviljelmiin matkalla.

 

 

Huipulle päästyämme heitimme oppaalle pari seteliä ja sanoimme, että pärjäämme tästä eteenpäin. Maisemat ylhäältä olivat todella kaiken sen kiipeämisen arvoiset.

 

 

Maailmasta löytyy niin kauniita paikkoja! Tekisi mieli koko ajan kävellä puhelin kädessä ja säilöä maisemia filmille, mutta kamerakaan ei tallenna näitä niin kauniina kuin ne luonnossa ovat. 

 

Tuolla me oltiin, Ella Rock conquered!!